TALVIMELONTAA SISÄMAASSA

Vuonna 2003 meloin 15800 km. Melontapäiviä kertyi 359 ja tunteja 2020. Melontaani sisältyi myös kosolti talvimelontaa kovissa keleissä. Ohessa kokemuksia, vinkkejä ja varoituksia muillekin talviolosuhteissa meloville tai sellaista suunnitteleville.

Apia, talvimelontapaikka

Valkeakoski on siitä erikoinen paikka, että täällä voi meloa myös talvella ja samalla nauttia kauniista luonnosta sekä rauhallisesta ympäristöstä keskellä kaupunkia. Apian kanava ja sen alapuoli nimittäin pysyvät sulana likipitäen koko talven noin 250-500 metrin matkalta. Muutaman lämpimän päivän jälkeen sula-alue ulottuu jo suluille asti, jolloin on jo mahdollista tehdä kolmen kilometrin edestakainen melonta- ja luontoreissu. Eli hiihtokelien huonotessa melontakelit sen kuin paranee, mutta ei välttämättä päinvastoin. Kovakaan pakkanen ei nimittäin ole este melontaharrastukselle.

Miten veteen, miten pois

Sulan veden äärelle pääsee talvella harvoin laitureista, mutta jäältä lähteminen on melko helppoa, kun siihen uskaltautuu. Ei oikeastaan ole väliä mistä kohtaa jäältä veteen menee. Kirjaslammen tanssilavan ranta on meille valkeakoskelaismelojille tuttu lähtöpaikka. Mutta melomaan päästäkseen on toki kuljettava rannasta jäätä pitkin keskitalvella useimmiten 200 metriä. Samalla voi harrastaa uutta talviurheilumuotoa eli tasatyöntösauvamelontaa - kajakilla nimittäin pääsee helpoimmin etenemään jäällä työntämällä itseään tasatyönnöin kajakissa istuen 85-105 cm pituisilla suksisauvoilla. Sileällä jäällä kajakki liukuu jäänaskaleillakin oikein hyvin, mutta lumen peittämällä jäällä teräväpiikkiset suksisauvat ovat ehdottomasti tehokkaammat. Tasatyöntösauvamelonta paksussa neitseellisessä lumessa onkin jo sitten erittäin raskasta puuhaa. Silloin on helpompi kävellä ja vetää kajakkia narun perässä.

Aukkopeite kiinnitetään jo ennen veteen menoa, etenkin jos se on kovin tiukka. Veteen laskeudutaan aina varovasti. Kiikkerällä kajakilla se tapahtuu melalla vedestä tukien, mutta tasapohjaisella kajakilla tulee kiusaus mennä veteen vauhdikkaasti. Tällöin on vaarana, että lähellä jään reunaa kajakki kääntyy poikittain ja ohjautuu veteen kylki edellä, jolloin kaatuminen on mahdollista.

Vedestä noustaan sieltä missä jään reuna on loivin ja se kantaa. Kajakki nousee jäälle ilman vauhtiakin, kun muistaa meloa jään reunaan saakka voimakkaasti.

Jäätä kertyy ja se painaa

Talvipakkasella melomisessa lienee ikävintä jään kertyminen veden roiskeista kajakkiin, melaan ja melojaan. Pakkasen kiristyessä ja tuulen voimistuessa jään muodostus lisääntyy huomattavasti. Melontarukkaset jäätyvät kiinni melaan, samoin aukkopeite kajakkiin. Kesken melonnan ei aukkopeitettä kannata aukaista, jos se ei ole riittävän löysä eikä käsissä ole kunnon neopreenirukkasia. Aukkopeite ei välttämättä edes aukene ilman apuvälineitä - ja jos aukeneekin, kerran kunnolla jäätyneen aukkopeitteen takaisin laittaminen jäätyneeseen kajakkiin kohmeisin sormin on melko hankalaa.

Tyynelläkin ilmalla jääkuormaa saattaa kertyä kajakin kannelle 30 asteen pakkasessa viidessä tunnissa 4 cm ja 900 grammainen melakin voi painaa melonnan jälkeen jopa 5 kiloa. Kajakin kannelle kertynyt kohtuullinen jääkuorma ei haittaa melomista. Päinvastoin se vakauttaa kajakin kulkua, mutta 5 kg painoisella melalla ei jaksa meloa kovin pitkään ilman huilaamista.

Sisämaassa hankalimmat melontaolosuhteet sattuvat monesti marras-joulukuulle. Isojen järvien selkävedet ovat vielä sulana ja veden lämpötila lähentelee nollaa. On kovia tuulia kuten vuosi 2001 osoitti. Pyrymyrskyllä 1.11. ja sen jälkeisellä Janika-Aarne myrskyllä 15-16.11. melominen oli erittäin hankalaa. Vastatuulessa pyrymyrskyn lumipyryssä oli melottava matalalla melaotteella eteenpäin kumartuneena, välillä silmät kiinni tai hieman raollaan. Suojalasit olisivat helpottaneet tilannetta.

Pysy myrskyllä maissa

Janika-myrskyn aikana oli viitisen astetta pakkasta. Lähdin kiertämään tuttua Saarikylien lenkkiä. Apian ympäristö oli melkein kuin sodan jäljiltä: kaatuneita puita joka puolella, ja rannasta irronneita jäälauttoja ajelehti vastaan. Puut olivat jäätyneet paksulti aallokon ja tuulen heittämästä roiskevedestä monen metrin korkeuteen, mm. Hautsaaressa. Olivat kyllä lumoavan kauniita! Puuskissa tuulen nopeus oli yli 20 metriä sekunnissa. Roineen 8 km pituinen selkä tuotti aaltoja, joiden pituus vaihteli 15-20 metriin; korkeutta oli ehkä metrin molemmin puolin.

Saarikyliä ei enää tuolloin päässyt jäiden takia kiertämään kohtuullisessa ajassa, joten oli pakko palata samaa reittiä Vänninsalon kapeikon kautta ja koettava Roineen myrskyisen kylmät aallot uudelleen ja nyt hankalasta suunnasta. Myötä- ja sivutuulessa oli mahdollisuus meloa vain aallon pohjalla tuulen suojassa. Aallon harjalla ja sen laskuosuudella oli vedestä otettava koko ajan tukea ja ohjattava kajakkia melalla. Ei ollut varaa kaatua.

Kokemus opetti, että melontaa ei voi suositella kenellekään talvimyrskyllä. Onnettomuusriski on liian suuri. Jälkeenpäin ajatellen tuollaisesta kelistä selviää vain hyvällä tuurilla. Eli kannattaa pysytellä myrskyllä tukevasti maan kamaralla.

Talvimelonta Apian kanavassa suojassa aallokolta on melko leppoisaa tyynellä alle 20 asteen pakkasella, vaikka se joitakin ohikulkijoita ihmetyttää. Toki sielläkin myrsky- tai puuskainen tuuli voi kajakin kaataa.

Vaatetuksesta...

Kerrospukeutuminen on talvimelonnassa tärkeää. Alimmaisena käytän norjalaisen Brynjen valmistamaa verkkokuvioista Super thermo -alusasua ja kahta Rukan urheilukerraston paitaa, jotka joskus korvaan yhdellä urheiluun tarkoitetulla ohuella fleesepuserolla. Sitten lämmöneristeenä hihaton keskivahva fleece-pusero ja lisäksi yli 10 asteen pakkasilla urheiluun tarkoitettu verkkovuorinen päällystakki. Päällimmäiseksi suosittelen ainakin vesitiivistä melonta-anorakkia tai vastaavaa. Itse käytän vanhaa sadetakkia, jonka helma on lyhennetty navan korkeudelle. Se on miellyttävämpi päällä kuin ostamani melonta-anorakki. 20-30 asteen pakkasilla korvaan sadetakin tavallisella toppatakilla - coretex-takkia kun en omista. Melojille tarkoitettu kuivapuku on ehkä paras ja turvallisin päällysvaate. Miten se soveltuu ankariin talviolosuhteisiin, sitä en tiedä.

Urheilukerraston pitkiä housuja on ylläni yhdet tai kahdet, alimmaisena Ruskovillan lyhyet villahousut ja päällimmäisenä toppahousut. Jaloissa on kahdet villasukat ja lämpimät talvikengät. Tarpeen mukaan päällimmäisenä hiihtokenkien lämpötossut. Vesikelillä vaihdan talvikengät kumiteräsaappaisiin. Päätä lämmittää paksu villapipo ja leveälierinen sadehattu sekä pakkasen kiristyessä kommandopipo; kaulassa on villakauluri. Käsissä olen käyttänyt tyynellä yli 10 asteen pakkasella neopreenirukkasia ja leudommilla ilmoilla neopreenisormikkaita, joista sormien osuus on poistettu. Melontarukkasia on joskus neljätkin päällekkäin. Silloin tarkenee tyynellä säällä paljain käsin 10 asteen pakkasella. Talvikäytössä ne tosin saisivat olla hieman isommat.

...ja varusteista

Aukkopeitteen aukon tulee olla niin väljä, että kehon ja aukon välistä voi laittaa molemmat kätensä yhtä aikaa kajakkiin. Tällöin sauvat saa mukavasti kajakin sisätiloihin ja toisaalta juomapullon ja syötävät käsiinsä aukkopeitettä irrottamatta. Käsiäkin voi lämmitellä, kun sormia paleltaa.

Pelastusliivien pitäisi periaatteessa aina olla meloessa päällä, mutta kovalla pakkasella liivistä on enemmän haittaa kuin hyötyä, ellei omista erikoisvalmisteista aukkopeittoa. Tai meloo niin lyhyen ajan, että aukkopeite ei jäädy.

Kovalla kelillä saattaa kaksikin aukkopeitettä olla tarpeen sekä hypotermiapussi, vaihtovaatteet ja kännykkä vedenpitävästi pakattuina yms. talviretkeilyyn liittyvää, varsinkin jos mennään Apian virrasta pidemmälle.

Pukeutuminen on henkilökohtaista. Mikään ei estä kokeilemasta muitakin vaihtoehtoja, esim. kuiva- tai neopreenipukua. Villa-alusvaatteet on todettu kylmässä toimiviksi. Mutta liian paksusti ei kannata pukeutua; tulee ähky olo ja kajakin hallinta vaikeutuu. Kun on meloessa lämmin ja mukava olo, ei tule hiki, ei hierrä eikä paina, on vaatetus sopiva. Hyvin tärkeää on huolehtia myös siitä, että pysyy lämpimänä melonnan jälkeenkin, ettei vilustu.

Suosi tasapohjaa

Korkealaatuisista raaka-aineista tehdyt muovi- tai lasikuitukajakit soveltuvat parhaiten talvimelontaan, mikäli joudutaan liikkumaan jäissä. Keulamuodon pitäisi olla loivasti kaareutuva, mikä takaa kajakin helpon liukumisen jään päälle. Tasapohjainen leveä kajakki on tietenkin turvallisempi kuin kapea V- tai pyöreäpohjainen, joita on hankalampi hallita jäällä, jäältä veteen mentässä, jäälle noustessa, jään rikkoutuessa tai sitä murrettaessa. Kajakkiin pitää myös päästä vaivattomasti ilman takakannelle istumista. Aukon tulee olla siis riittävän suuri. Kajakin istuimen päällä on hyvä käyttää lämmöneristeenä solumuovista retkipatjaa, joka on leikattu sopivan kokoiseksi. Talvivaatteissa ei kajakin pohjalla tarvita eristeitä. On hyvä muistaa, että evän- ja peräsimen narut/vaijerit jäätyvät helposti eivätkä sitten enää toimi. Vaikka monenlaisia jäänestoaineita onkin olemassa, suosittelen kuitenkin talvimelontaan kajakkia, jolla voi meloa ilman evä- ja peräsintoimintoja ja jossa ei ole kansinaruja ja muita ylimääräisiä ulokkeita. Paksun jään poistaminen kansinarullisesta kajakista on melko hankalaa.

Mallasveden melojien nykyisistä kajakeista Carolina soveltuu parhaiten talvimelontaan. Vaikka siihen eivät isokenkäiset mahdukaan, on se erittäin hyvä kelirikko-olosuhteissa, ja myös turvallinen. Carolina kulkee jäällä melko suoraan, laskeutuu ja nousee helposti jäälle, eikä melojan tarvitse pelätä kaatumista hankalassakaan paikassa.

Tavallisen lasikuitukajakin pohja ei yleensä kestä ympäritalvista päivittäistä jäissä peuhaamista. Jäälle noustessa kajakin pohja painuu jonkin verran notkolle sen liukuessa jään reunan yli, varsinkin jos reuna on korkea. Istuinaukon takana oleva välilaipio saa iskun jään reunasta, kun pohja ei jousta välilaipion kohdalta. Ajan myötä pohja sitten murtuu laipion etupuolelta. Siksi en suosittele tavallista lasikuitukajakkia paksulle jäälle nousemiseen, en etenkään kaksikkoa.

Pakkaspäivänä kajakkiin kertynyt paksu jääkerros on syytä poistaa ennen seuraavaa melontakertaa. Jää irtoaa melko helposti koputtelemalla sitä kevyesti suksisauvan kädensijalla tai jollain muulla pehmeähköllä esineellä kuten pitkävartisella puisella vasaralla. Mela ja aukkopeitte on syytä kuljettaa vaikka kotiin sulamaan ja kuivumaan. Voi vain haaveilla, millaista olisi lähteä joka aamu liikkeelle lämpöisestä vajasta sulaneella kalustolla.

Mela, vesieste ja jäävasara

Periaatteessa mikä tahansa mela käy talvimelontaan sulassa vedessä. Käytin talvella 2002-2003 venäläisvalmisteista kuppi- eli kilpamelaa. Jos melotaan jäissä tai joudutaan murtamaan sitä, melassa pitää olla riittävän kestävästä materiaalista valmistetut kärkivahvikkeet, joissa mahdollisesti vielä kärkipiikit. Muussa tapauksessa melan ikä lyhenee ratkaisevasti. Tosin olen sitä mieltä, että kelirikko-olosuhteissa suksisauvoilla pääsee etenemään nopeammin kuin melomalla.

Melan lapakulman tulisi olla mieluiten 0 astetta, jolloin melontarukkaset voi huoleti teipata melan varteen. Tuolloin rukkasten jäätymisestä melan varteen, ei tule ongelmaa.

Toki jäätymistä voi jossain määrin estää käyttämällä melan varresta valuvan veden muualle ohjaamiseen vesiestettä. Sellaisen saa helposti leikkaaamalla 1,5 litran muovisen juomapullon kartiomaisesta yläosasta kaksi 2 cm leveää rinkulaa, jotka kiinnitetään halkaistuna muoviteipillä melan varteen melontarukkasten viereen. Roiskevedeltä ne eivät suojaa.

Melaan ja kajakkiin kertynyt jää kannattaa poistaa sopivin väliajoin. Jää irtoaa helposti kun koputtelee sitä varovasti pitkävartisella puisella vasaralla.

Sukkelasti sauvoilla

Suksisauvojen pitää olla teräväkärkiset, mielellään vedessä kelluvat ja pituutta saa olla noin 85-105 cm, kajakista ja melojasta riippuen. Sauvojen on hyvä mahtua kajakin istuma-aukon jalkatiloihin. Suksisauvoilla kajakkia työntämällä pääsee liikkumaan kelirikkoisillakin alueilla hyvin. Jäänaskalien kanssa edetessä jään murtuminen aiheuttaa heti ongelmia, kun jää karkaa alta eikä työntämiseen saa tukea. Suksisauvoilla sen sijaan ylettyy työntämään murtumakohtaa kauempaa ehjältä jäältä, jolloin ote pitää ja kajakki liukuu kevyesti. Sileällä jäällä voi sauvojen avulla esim. Carolinalla helposti päästä 15-20 km:n tuntinopeuteen. Kukapa järjestäisi ensimmäiset leikkimieliset tasatyöntösauvamelontakilpailut jäällä?

Mikäli aikoo retkeillä jäätä pitkin sauvojen avulla useita kilometrejä, mela on laitettava sauvomisen tieltä jonnekin. Sen toisen pään voi työntää kajakin istuma-aukon jalkatiloihin tai melaa varten voi rakentaa sopivan melaparkin kannelle. Kevätauringon paistaessa tämänkaltainen retkeily on sitä paitsi kokeilemisen arvoista.

Opettele tuennat!

Talvella ja kylmissä olosuhteissa kajakilla pitää aina pysyä pystyssä. Ala- ja ylätukien nopean, refleksinomaisen ja hallitun osaamisen täytyy olla lihasmuistissa. Se on paljon tärkeämpää kuin eskimokäännöksen hallitseminen. Yllättävässä kaatumistilanteessa eskimo saattaa unohtua, sillä kylmä vesi korvakäytävässä, kasvoilla, niskassa ja päälaella voi aiheuttaa kylmäshokin eli sotkea tasapainoaistin, näön ja salvata jopa hengityksen. Tällöin joudutaan paniikkitilaan. On mahdotonta ennalta tietää, miten kukin reagoi. Ehkä yritetään kiireesti kajakista pois ja veden pinnalle ja sitten nousta jollakin konstilla takaisin. Toivottavasti päästään. Sillä muutama minuutti nolla-asteisessa vedessä talvimelontamelontavarusteissakin saattaa lopettaa maalliset kiireet, mikäli pelastusapua ei ole heti saatavilla. Niinpä talvimelontaa ei voi oikein suositella henkilölle, joka tuntee epävarmuutta ja etenkin edellä mainittuja taitoja kohtaan.

Ja totuuden nimissä on sanottava, että vaikka olisit miten taitava tahansa, aina voi sattua vahinko. Tuskin monikaan saa tehdyksi eskimokäännöstä 30 asteen pakkasella 6 m/s tuulella, kun kajakin kannella on jäätä 4 senttiä ja melakin paksussa jäässä.

Siis: tiedosta riskit, harjoittele kesällä paljon, myös tuentoja. Varustaudu oikein ja pukeudu asianmukaisesti. Totuttele kylmiin olosuhteisiin, kokeile vaatetusta ym. kaikessa rauhassa, jotta tiedät mistä on kysymys. Melo mieluiten kaverin kanssa, jos mahdollista. Äläkä pidä kiirettä äläkä hättäile.

Luonto palkitsee

Loka-marraskuussa 2001 noin 40 laulujoutsenta rikastuttivat elämääni Hausalon lähettyvillä jäiden tuloon saakka. Kesällä uiskenteli hirviä saariin, ja peurankin kanssa mentiin peräkkäin. Eläin, jota kaukaa katsellen luulin jo karhuksi ja joka hätyytteli soutuveneen miehistöä, olikin uimaharjoituksissa ollut ravihevonen.

Tammikuussa 2003 Apian virrassa isokokoinen saukko kalasteli ja söi jäällä rapuja ja kaloja, ja ehkä vesikko, mutta ainakin minkki siellä vilahteli välillä. Syksystä alkaen mm. morsiosorsa ja koskikarapariskunta sukeltelivat vesissä, ja ylitseni lensi lukematon määrä muuttolintuja. Keväällä sain seurata laulujoutsenten soidinmenoja ja nokikanan ryntäilyä variksen takaa-ajamana.

Näitä ja monia muitakin luonnon touhuja pääsin seuraamaan läheltä. Vesikin oli helmikuussa niin kirkasta, että järven pohjaa saattoi ihailla tyynellä ilmalla aina kahdeksan metrin syvyyteen asti.

Luontokokemuksena siis myös talvimelonta on monesti vertaansa vailla. Jokainen päivä on erilainen, vaikka reitti olisi sama. Pitää vain katsella ympärilleen aistit ja mieli avoinna.

Teksti: Kari Paunasalo
Ylin kuva: Henry Rantaniemi
Muut kuvat: Kari Paunasalo
Artikkeli julkaistu Meloja-lehdessä 3/2003.