YHDISTYKSET TOIMIVAT...
"Huomio paja, täällä kenttä, kuuluuko?"
Radioamatööritoiminnan alkuaikoja Valkeakoskella
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta paikallisen amatöörikerhon perustamisesta. Kun tunnetaan nykyinen valtava kehitys radioalalla, niin minkälaistahan mahtoi olla radioharrastus ennen kerhon tuloa? Annetaanpa perustajajäsenen ja pitkäaikaisen puheenjohtajan Tatu Sivulan aloittaa:
- Sain radiokärpäsen pureman jo pikkupoikana. Kun olin asevelvollisuusiässä juuri sodan aikana, oli selvää että hakeuduin sotilasradistikoulutukseen. Koulutuspaikka oli Karkussa. Siellä oli samaan aikaan muuten toinenkin tuleva amatööri, Halmeen Veikko Kärjenniemestä. Jouduin sitten vielä pariksi vuodeksi tositoimiin Syvärille.
Sotien jälkeen perhe asui täällä Mallasveden- ja Kenttäkadun kulmauksessa Villbergin talossa. Samoilla seuduilla oli hyvä tuttavani Viherkosken Jaska, jonka kanssa jatkoimme radioharrasteluja. Löysimme "Harrastelija" -lehdestä ohjeet 1-putkisen radiopuhelimen rakentamiseen. Laitteet tehtiin ja sovittiin, että vuorotellen kutsutaan 5 minuuttia ja saman verran kuunnellaan. Kutsuni oli "kenttä" ja Jaska oli "paja", joka hyvin kuvasikin hänen keksijän huonettaan. Laitteet toimivat joten kuten, mutta kuuluvuus oli kovin heikko. Keksin silloin koplata mikrofonin vanhan Hornyphonimme levysoitin koskettimiin ja siitä suoraan radiopuhelimeen ja aloin hokea kutsuamme.
amatööriaikojaan kotonaan "Mau-Mau kylässä"
Vähän päästä näin Jaskan tulevan juosten Mallasvedenkatu ja huutavan jo kaukaa: "Lopeta ihmeessä", sun
äänes kuuluu kaikista kulmakunnan radioista!
Jaska oli aamuhartauden sijaan kuulut minun ääneni ja vielä juostessaan oli Eerikäisen avoimesta ikkunasta
raikunut: "Huomio paja, täällä kenttä, kuuluuko?"
Siihen loppuivat kokeilumme sillä kertaa. Samoihin aikoihin oli joku juuri tuomittu ankariin sakkoihin
luvattomasta radiolähetyksestä. Pelästyimme tietysti ja piilotimme visusti radiopuhelin tekeleemme.
Jaakko Viherkoski oli muuten armoitettu kokeilija ja rakentelija. Hän rakensi silloin vielä harvinaisen dynaamisen mikrofoninkin, joka sitten päätyi jonkun orkesterin käyttöön. Kun ensimmäisistä nauhureista kuultiin, teki Jaskakin toimivan teräslanka magnetofonin. Vieläkin on kerholla tallella Jaakon lahjoittama sähkötyssummeri - vanhan radion kuulotorvesta tehty. Viherkosket muuttivat sittemmin Kanadaan ja lupaava amatöörin alku häipyi merten taakse.
Itsekin kiertelin työn perässä Kymenlaaksossa. Kierros umpeutui sitten 50-luvulle tultaessa, kun pääsin Yhtyneiden puutyötehtaalle hommiin. Samalla reissulla suoritin amatööritutkinnon ja tunnukseksi sain OH5PM, "viitosten pitkä mies", niin kuin se sopivasti sattui vääntymään. Lääniä vaihtaessani sain lopullisen vieläkin voimassa olevan tunnuksen OH3OV. Asuimme aluksi vuokralla Leuhtosen kahvilan takana Miettisen vanhassa lihakaupparakennuksessa. Samassa pihapiirissä oli entinen limonaaditehdas joka silloin oli jo Saalemin käytössä.
Minulla oli alkajaisiksi sellainen kotitekoinen lähetin vaihdettavilla keloilla ja vastaanottimena ihan
tavallinen kotiradio. Siina ei tietenkään ollut sopivia alueita kuin muutama millimetri asteikolla.
Seuraava parempi laite oli 10-putkinen harrastelijavoimin tehty lyhytaaltovastaanotin.
Kulmakunnan pikkupojat olivat riemuissaan kun saivat kiipeillä antennilankoja pihapuihin.
Liikennöinti oli vielä aika vapaata ja tilaa oli eri aaltopituuksilla. Yhtyneiden puutavarahinaajat käyttivät radioliikenteessään samaa 80 metrin aluetta kuten amatööritkin. Kuulin kerran kun hinaajan kippari kyseli toistuvasti "Pakalta: "Jätänkö halkoja tänne Luopioisten laiturille?" Vastausta ei kuulunut. Viritin lähettimeni samalle taajuudelle ja huikkasin: "Jätä, jätä, mutta älä sentään ihan kaikkia"! Mitenkähän mahtoi käydä haloille - tuli syvä radiohiljaisuus. Tutustuin myös Kärjenniemessä asuneeseen Saresalon Raunoon, joka oli heti viestissä käynyt amatööritutkinnossa ja saanut tunnuksen OH3QC. Muitakin kiinnostuneita oli.
Sodan jälkeen oli radiotarvikkeista vielä pitkään kova pula. Kelvollisia putkia ja kondensaattoreita ei tahtonut riittää amatööreille asti. Muuntajia ja keloja tehtiin itse. Meille tuli ihan luonnostaan mieleen, että kaikille olisi helpompaa jos olisi oma kerho tukena. Siitä se lähti alkuun.
Kerho perustetaan
Perustettavaan kokoukseen YPT:n luentosaliin ilmaantui tusinan verran uteliaita. Aluksi oli mukana paljon
sähköstä ja askartelusta kiinnostuneita, mutta pian mukaan jäivät vain amatööritutkintoon pyrkivät.
Harjoiteltiin sähkötystä ja teoriaa. "Se on varmaa, että nämä lähettimet toimivat ainakin taululla",
tuumasi Saresalon Rauno opetuslapsilleen.
Oma kerhohuone saatiin Lotilan ammattikoululta. Paikka oli levoton koska se oli myös oppilaskunnan tiloina.
Antennikin katkesi aina samasta kohtaa, josta epäillyt kohdistuivat nuohoojiin. Toiminnan alkuun kuitenkin
päästiin ja ensimmäiset kutsut eetteriin lähtivät juuri sieltä. Laitteita rakenneltiin esim. armeijan
ylijäämävarastosta ostetuista viestivälineistä. Muuntajan ja tasasuuntaajan avulla saatiin ne toimimaan
verkkovirralla. Alkuaikoina amatöörihenki olikin korkealla verrattuna nykyiseen teolliseen kauteen.
Santala Topi rakensi omin käsin sekä lähettimen että vastaanottimen!
Kuva on otettu Tietolan ala-asteella 3.4.1960.
Kerhoa vaivasi tietenkin ainainen rahapula. Kauppalasta ei juuri apua saatu. Nuorisotyölautakunta epäsi monta kertaa määrärahan kun epäilivät kyseessä olevan jonkun ammattiliikkeen. Jäsenten ikääkin pidettiin välistä liian korkeana. Tehtaat sen sijaan suhtautuivat suopeammin. Varsinkin Juuso Walden osoitti kiinnostuksensa ja myötämielensä. Ollessaan tunnetuilla työpaikkakierroksilla esikuntineen hän muisti aina kysäistä: "Sivula, mitäs teille amatööreille nyt kuuluu?".
Liika rehellisyyskään ei tuonut onnea. Apurahoja anottaessa sosiaalipäällikkö Jakonen Säteriltä tiukkasi paljonko kerholta puuttui. Saatuaan tietää, että noin 5000 markkaa, kuului vastaus: "Luojan kiitos ettei enempää. meillä olisi ollut nimittäin mahdollisuus antaa vaikka 50.000 markkaa, jos olisitte tarvinneet!"
Aatteita tehtiin tunnetuksi
Useimpien muistama asemapaikka amatööreillä lienee ollut vanha Lotilan kivinavetta Roukossa. Rakennuksen toisessa päässä oli Vesiveikkojen soutuallas. Suunnattavan antennin rakenteisiin teki Ossi Kekkonen suuret peltikirjaimet OH3AB eli kerhotunnuksen. Kätevänä metallimiehenä Ossi valmisti puoliautomaattisia sähkötys avaimia myyntiin. Hänen käsialaansa on myös Juuso Waldenille ojennetun viirin metallirunko, joka on tyylitelty ns. dipoliantenni. Viiri on kuulemma vieläkin Waldenin kotimuseossa.
Huom. varusteet
Kerhotila oli kyllä eksoottinen, mutta talvella toivottoman kylmä. Petroolilämmitin kyljessä ja palttoo päällä piti nappuloita väännellä. Näistä syistä yhteyksien ottaminen jäi vähemmälle. Kaikenlaista muuta kiinnostavaa kyllä tehtiin. Kun 1957 ensimmäinen "tekokuu" Sputnik ilmestyi ja lähetti merkkejään lyhyillä aaloilla, seurasi Valkeakosken Sanomat amatöörien kanssa tapahtumaa. Kommentoitiin sen rataa, kuulumis- näkymisaikoja sekä aaltopituuksia.
Varsinainen mediasirkus oli kerhon retki eli peditio Ahvenanmaalle. Se oli juuri saanut itsenäisen maan arvon amatöörimaailmassa, ja oli siksi tavoiteltava yhteydenpito kohde radioliikenteessä. Artikkeleita ja kuvia retkestä levitettiin kaikkialle. "Asuuko tuo herra puussa?". Kyseli joku turisti nähdessään jatkuvaa antennilankojen vetoa Öölannin leirintäalueen tuntumassa. Tietenkin aina harrastus- ym. näyttelyissä oli amatöörien asema toiminnassa ja herättämässä ansaittua mielenkiintoa.
Sellaista se oli ennen vanhaan. Antennit olivat etupäässä pitkiä lankoja, joita piti kiivetä korkeisiin puihin. Niissä talkoissa moni poika sai ensimmäisen kipinän radioamatööriharrastukseen. Häiriöltäkään ei aina vältytty, kun omatekoiset laitteet saattoivat säteillä ylimääräistä naapurin radioon.
Kovasti toisenlaista on nykyään. Luonnon puihin ei paljon turvauduta vaan rakennetaan korkea teräsmasto. Siinä sitten ovat kaikki antennit ja vieläpä kääntömoottori suuntaamaan lähetyksen tarkasti haluttuun kohteeseen. Muuten laitteet ovat pieniä ja tehokkaita. Jotain arvoja on varmasti menetettykin. Harrastus tarjosi silloin enemmän ennakkoluulotonta kokeilua ja ratkaisujen etsimistä, koska sopivista komponenteista oli pulaa. Tekniikka ei ollut vielä karannut käsistä. Harrastuksen myötäkin ihmisen kansainvälisyyskin tuntui upealta verrattuna nykyiseen kaikkialla ??????? seen.