Valkeakosken Radioamatöörit ry.

Valkeakosken Radioamatöörit 50 vuotta
1953-2003


Kun kerran antautuu

Heli Mustonen

Valkeakoskelainen Mauri Vainio ja lempääläinen Mikko Nieminen ovat verrattain tuoreita jäseniä Valkeakosken Radioamatööreissä. Vainio liittyi vuonna 1999, Nieminen vuotta myöhemmin. Molemmat ovat hanakoita kehumaan oman seuran kunnioitettavaa ikää:

50 vuotta on radioamatöörikerhon iäksi hyvä. Yksi vanhimpia tämä on Suomessa, vakuuttavat miehet yhteen ääneen.
   Ihminen kun elää pitkälti ennakkoluulojensa varassa, niin täytyy myöntää, että kumpikaan ei oikein vastaan ennakkokäsitystä radioamatööristä. Musiikkiopiston ullakolta luuli löytävänsä kaksi puhumatonta ja totista kuulokepäätä, jotka eivät välitä muusta kuin aparaateista tulvivasta viestityksestä.
   No, ei se ihan niin mennyt. Jopa Mauri, joka on kaksikosta harvasanaisempi, osoittautuu niin sosiaaliseksi, että pakko se on myöntää. Radioamatöörit ovat ihan tavallisia ihmisiä. Tietävät vain enemmän tekniikasta kuin me muut.
   Mauri Vainio on töissä systeemisuunnittelijana Bemiksellä Valkeakoskella. Tietokoneohjelmia työkseen tekevä mies myöntää, että harrastus liippaa läheltä työtä.

Tykkään etenkin tästä rakentelupuolesta. On hienoa saada laite lopulta toimimaan niin kuin on aikonut. Savun hälvettyä pääsee tarkistamaan, mitä syntyi?
   Kaksikko toteaa, ettei harrastus ole rahasta kiinni. Vanhan NMT-puhelimen pystyy ostamaan kirpparilta jo 3-5 eurolla.

Sit vaan modifioidaan! Pääsee jo ääneen ja ottamaan lyhyitä yhteyksiä.
   Jos tuntee radioamatöörin itsessään kutsuvan, kannattaa bongata tuttu, joka on jo antautunut alalle. Tutun avulla on turvallista kaartaa kello 18 keskiviikkoisin Valkeakosken yhdistykseen ja päästä alkuun. Voi tietenkin myös hakeutua ilman tuttua, vaikka yhdistyksen www-sivujen innostamana.
   Itse tulin juuri nettisivujen kautta, Mikko Nieminen muistelee.

Rätinpurentaa

Miesten mukaan harrastamisen laatu ja määrä vaihtelevat fiilisten mukaan. Joskus on kausi, että tykkää ottaa yhteyksiä. Joskus haluaa rakennella. Joskus amatööriin iskee kilpailuvietti.
   Mitä siellä radioaalloilla sitten pölötetään, kun saadaan yhteys vaikka tsekkiläiseen radioamatööriin? Kaikki muu pölötys käy, mutta politiikka, uskonto ja kaupanteko jätetään väliin. Radioamatööri on toiselta nimeltään ham. Puhutaan myös ham spiritistä. Oikea ham tietää, mistä passaa puhua ja mistä ei.

Radioamatöörit ovat chattailleet jo vuosikymmeniä, mutta he ovat tehneet sen radioaaltojen välityksellä, toteaa Mikko Nieminen ja kertoo vielä yhden alan termin: rätin purennan.

Rätin purenta on sitä, että amatöörit puhuvat keskenään vaikka perhokalastuksesta.
   Sähkötys on ollut perinteinen tapa ottaa yhteyksiä ja se on käytössä vieläkin. Aikoinaan se mahdollisti kieliä taitamattomankin ottaa kymmeniä tuhansia yhteyksiä ilman englantia. Nuorelle radioamatöörille kieli ei ole enää ongelma. Niinpä harrastajien keskuudessa onkin viime vuosina käyty kovaa keskustelua siitä, kannattaako sähkötystaidon vaatimusta pitää enää mukana tutkintovaatimuksissa vai ei. Tuore päätös on, että kaikki Euroopan maat esittävät sähkötysvaatimuksen poistamista.

Läsnä, mutta poissa

Monet radioamatöörit tuntevat vetoa myös vapaaehtoiseen pelastuspalveluun. Valkeakoskella oltiin tässä asiassa liikkeellä jo etuajassa, sillä jo vuonna 1963 yhdistys otti yhteyttä paikalliseen väestönsuojelulautakuntaan.
   Varsinaisesti kerho tuli mukaan vuonna 1978 ja oli vahvasti toiminnassa 1980-luvulla, kun Tatu Sivula oli paikallisen pelastuspalvelutoimikunnan puheenjohtaja. Tänä kesänä pidetyssä Turva 2003:ssa oli mukana muutama Valkeakosken kerhon jäsen.
   Radioamatöörit eivät asiasta mitenkään henkseleitään paukuttele, mutta jos käy niin, että valtakunnassa eletään muutama päivä ilman sähköä, niin ainoat, joiden vehkeet pelaavat, ovat radioamatöörit.
   Lempääläinen Mikko Nieminen luonnehtii radioamatööriyttä sosiaaliseksi harrastukseksi, jossa ihmisiä tavatakseen ei tarvitse lähteä edes pois kotoa.

No, se on tietysti suhteellista. Vaimon mielestä olen silloin läsnä, mutta silti poissa.
   Ammateiltaan radioamatöörit voivat olla mitä vaan, ja miesvoittoisessa sakissa on naisiakin. Ainoa, mikä karsii porukkaa, on tutkinto. Alimmankin tutkinnon suoritus kysyy tekniikan ja liikennöinnin tuntemusta. Pitää tuntea taajuudet ja osata käyttää laitteita oikeilla tehoilla.
   Suomessa harrastajien määrä on pysynyt tasaisena. Amerikoissa oli notkahdusta internetin takia, mutta nyt ollaan taas nousussa. Itä-Euroopan maissa harrastuksella on aina mennyt lujaa, sillä rahan- ja laitteidenpuute on pannut taidot ja kekseliäisyyden lujille.
   Syntymäpäiviään viettävää Valkeakosken Radioamatööriyhdistystä voinee luonnehtia kuin edesmennyttä Rauno Saresaloa, jota pidetään kerhon perustamisidean isänä ja Valkeakosken ensimmäisenä radioamatöörinä: avulias, huumorintajuinen ja teknisesti valistunut.
   Kerho on menestynyt kilpailuissa, ottanut yhteyksiä 282 amatöörimaahan ja kaikkiaan yhteyksiä on takana noin 12 000. Ham spirit on ollut tehtaan varjossa korkealla.
   Vielä varoituksen sana. Radioamatööriys on harrastus, joka ei päästä hyppysistään, kun sille kerran antautuu. Tietävät kertoa, että Valkeakoskenkin kerhon elossa olevat alkutaipaleen uranuurtajat kampeavat yhä aparaattien ääreen yhteyksiä ottamaan.


Aalto kuljettaa amatööriä

Kun laittaa silmät kiinni ja käyttää mielikuvitusta, voi palata sodanjälkeiselle Valkeakoskelle. Siellä Kenttäkadun ja Mallasvedenkadun kulmatalossa kaksi poikaa näprää omin päin radiopuhelimen tapaisia tekeleitä. Toinen on Tatu Sivula ja toinen Jaakko Viherkoski. Pojat ovat aivan liian näppäriä.

Tatu päättää parantaa radiopuhelimensa kuuluvuutta koplaamalla hiilimikrofonin vanhan levysoittimen koskettimiin ja ottamalla lisäkovaäänisen liitännästä ulos vahvistetun signaalin suoraan omatekoiseen radiopuhelimeen.

Kohta koko kulmakunta kuulee kummia. Kaikkien perheiden radiosta kulluu tutun pojanvintiön ääni:
- Huomio Paja, täällä Kenttä, kuuluuko?

Jaakko Viherkosken äiti ei kuullutkaan radiosta aamuhartautta, vaan poikansa Jaakon ja hänen kaverinsa Tatun radiopuhelinleikkejä. Tarina kertoo, että nuoret tekniikan nerot lopettivat hommat vähäksi aikaa siihen. Samoinhin aikoihin joku oli Suomessa tuomittu ankariin sakkoihin luvattomasta radiolähetyksestä. Tatu ja Jaska eivät halunneet päästä samaan porukkaan.
Tämä ja monta muuta tarinaa selviää Topi Collinin kirjoittamasta Valkeakosken Radioamatöörien historiikistä nimellä Tehtaiden varjosta eetteriin.

Collin kirjoitti historiikin, joka ulottuu yhdistyksen perustamisvuodesta 1953 aina vuoteen 1993. Nyt olisi jatko-osan paikka, sillä kesäkuun 17. päivä 50 vuotta sitten perustettu porukka viettää huomenna puolen vuosisadan juhlia.

Mutta, mutta. Vielä kesään vuonna 1953. Kaksi toista innostunutta nuorta miestä istuu Yhtyneiden Paperitehtaiden Tervasaaren tehtaan luentosalissa. Tatun ja Jaakon lisäksi paikalla ovat Aarne Ekberg, Rauno Saresalo, Martti Aunola, Bruno Mitikka, Allan Sillanpää, Ensio Engström, Reino Isotalo, Pekka Luukka, Toivo Santala ja Toimi Tuppurainen.

Yhtyneet Paperitehtaat suhtautui näihin esinörtteihin myötämielellä. Porukka sai käyttöönsä luentosalin, jossa tehtiin sähkötysharjoituksia ja opeteltiin muutakin tekniikkaa.

Kerholla oli aina rahapula, mutta tavaraa tuli lahjoituksena ja keräyskierrosten tuloksena. Ainoa, jolta ei myötätuntoa herunut alkutaipaleella, oli Valkeakosken kauppala. Collinin historiikin mukaan radioamatöörejä pidettiin liian vanhoina ja heitä nimiteltiin askartelijoiksi. Kuuluipa sellaistakin viestiä, että taitavat oikeasti olla ammattiyhdistysaktiiveja!
Valkeakosken radioamatöörit eivät kuitenkaan lannistuneet, vaan putkauttivat oman koulutuksen turvin maailmaan kaksi tutkinnon suorittanutta radioamatööriä. Se oli tuohon aikaan harvinaista, että siviilissä moiseen pystyttiin. 1950-luvun amatöörit nimittäin saivat yleensä koulutuksensa puolustusvoimissa.

Alkutaipaleen jälkeen yhdistyksellä on ollut monta majapaikkaa ja onpa jäsenistön innostuskin vaihdellut vuosikymmenittäin. Ensimmäinen paha takaisku koettiin 1960-luvun puolivälissä, kun viimeisetkin nuoret amatöörit ottivat ja lähtivät Valkeakoskelta muualle opiskelemaan. Yhdistys menetti silloin kerhohuoneensä vuonna 1967.

Kestikin aikaa, ennen kuin homma virisi taas, sillä elettiin jo vuotta 1981, kun oli käynnistävä vuosikokous. Sytyke saatiin, kun LA-harrastajat törmäsivät tiepalveluliikenteessä vanhoihin radioamatööreihin.

Vuosi 1984 osoittautui sukseksi, sillä yhdityksen näyttely veti väkeä niin Apian koululle kuin työväenopiston tiloihin. Nuoreen Jani Penttilään vanhat parrat tekivät sellaisen vaikutuksen, että hän ilmaantui yhdityksen kokelaskursseille. Janista saatiinkin olla ylpeitä, sillä hän valmistui Suomen nuorimmaksi radioamatööriksi vasta 12-vuotiaana!

Paria vuotta myöhemmin yhdistys sai lopullisen rauhan. Se nimittäin pääsi muuttaamaan nykyiseen toimitilaansa, ullakolle musiikkiopiston yläkertaan vanhaan postitaloon. Kaupunki ei peri tilasta vuokraa, mutta toisaalta yhdistys on sen vuoksi joutunut luopumaan vuotuisista avustuksista.

Tällä hetkellä yhdistykseen kuuluu noin kolmekymmentä jäsentä ja puheenjohtajana toimii Erkki Numminen. Hän on yhdistyksen kahdeksas puheenjohtaja. Häntä ennen kerhoa ovat luotsanneet vuorollaan Tatu Sivula, Rauno Saresalo, Kauko Vallius, Hannu Meriö, Erkki Voutilainen, Matti Leppämäki ja Eeli Piirola.


Mikä ihmeen radioamatööri?

- Radiomatööriksi päästäkseen on suoritettava pätevyystutkinto.
- Monta tapaa harrastaa, kuten pitää yhteyksiä muihin, radiosuunnistaa tai rakentaa laitteita.
- Suomessa on yli 5000 harrastajaa, koko maailmassa yli kolme miljoonaa.
- Yhteyksiä voi pitää millä tahansa kielellä radioamatöörilaitteella tai käsiradiolla.
Laitteesta riippuen puhe kantaa muutamasta kilometristä tuhansiin kilometreihin. - Pakettiradioyhteydessä käytetään tietokoneen näppäimistöä, jolla kirjoitettu teksti välittyy vastaanottajalle radioaaltojen välityksellä.
- Sähkötys on perinteinen, vieläkin käytössä oleva radioamatööriyhteyden ylläpitotapa.
- Radioamatöörit voivat vahtaa myös TV-kuvia.
- Radiosuunnistuksessa etsitään metsään piillotetut rastit eli radiolähettimet oman vastaanottimen avulla.
- Radioamatöörien kilpailuissa yritetään saada mahdollisimman monta yhteyttä mahdollisimman nopeasti. Kilpailuaika voi olla pari tuntia tai jopa pari vuorokautta.


Artikkeli julkaistu Valkeakosken Sanomissa 4.7.2003
oh3lp