Mallasvesi Pälkänevesi ja Roine syntyvät
Ancylusjärven päästessä purkautumaan Tanskan salmien kautta valtamereen ovat Mallasvesi, Pälkänevesi ja Roine alueen muiden isojen järvien tapaan eristäytyneet omaksi järvikseen noin 6500 eKr, jolloin vesien pinnat nopeasti alenivat. Harjujonojen yläpuoliset vedet alkoivat virrata keskitetysti Sarsan kautta Roineeseen ja edelleen Kaukajärven uomaa pitkin Pyhäjärveen. Apianvuolle avautui 4000-3000 eKr, jolloin Roine ja Mallasvesi käänsivät virtaussuuntansa Vanajaveteen.
Noin 1000 ekr Vedenpinta oli laskenut noin 83 metriin merenpinnasta. Ero on todettavissa veden alle jääneiden kivikautisten löytöpaikkojen perusteella. Ero vuoden 1604 tunnettuun korkeaan vedenpintaan (noin 85,5 m) on 2,5 metriä. Lisäksi eräiden Saarikylien Radonsalon paikannimien esim. "Piiliäiskivi" perusteella voidaan arvioida pinnan olleen suhteellisen läheisessä menneisyydessä vielä ylempänä, mahdollisesti noin 87 metrissä.
Kaikki kivikauden jälkeen vedenpinnan korkeuteen vaikuttaneet tekijät eivät ole tiedossa. Tuon kauden lopulla ilmasto kylmeni ja sademäärät lisääntyivät. Se nosti vedenpintoja siellä, missä lasku-uoma johti vesistöä korkeamman maannousun suuntaan. Vanajaveden vesistön järvet kuuluvat näihin, ja tästä ilmiöstä löytynee syy myös sille, että Roineen pinta nousi kivikauden lopulta alkaen uudelleen ainakin neljättä metriä.
Vedenpinnan suhteellisen myöhäinen aleneminen arvioidusta 87 metristä vuodelta 1604 tunnettuun 85,5 metriin on tarkemmin ajoittamatta, mutta tämän jälkeiset Mallasveden, Pälkäneveden ja Roineen pinnanmuodostukset tunnetaan historiasta. 1
Sarsa oli Satakunnan myllykeskus
Kivikauden alkupuolelta 1600-luvun alkuun, siis noin 6 000- 7 000 vuoden ajan, Längelmävesi ja Vesijärvi olivat laskeneet vetensä Roineeseen Sarsan uoman kautta. Längelmäveden ja Pälkäneveden vesimassat olivat löytäneet yhteisen laskuväylän jääkauden muovaamien harjujen lomaan jääneestä notkelmasta. Sarsan uoma haarautui Vääksyn kartanon kohdalla polveilevaksi virraksi. Huutijärvellä se soljui satoja metrejä leveänä järvenä, jonka yli kuljettiin ruuhilla tai lautoilla. Matkalaisten oli järven yli huudettava soutajaa tai lautturia ja näin kylän nimeksi oli tullut Huutijärvi. Järvi kaventui kesken matkaa kuohuen pauhaavaksi Sarsankoskeksi. Laskua kosken yläjuoksulta alajuoksulle oli yli neljä metriä. Niinpä Sarsa olikin otettu hyötykäyttöön. 1500-luvulla Sarsankoskesta oli jo muodostunut myllykeskus, jonka vaikutusalueeseen kuului likimain koko silloinen Satakunta. Aivan lähipiirissä oli kaksi kuninkaan kartanoa, Vääksy ja Liuksiala, eikä Laukon kartanokaan ollut kuin päivämatkan etäisyydellä. Myllyjä oli kosken partaalle noussut peräti kaksitoista. Viisi pientä jalkamyllyä ja seitsemän suurta ratasmyllyä.
Maailmanlopun enne vai ihmisen aiheuttama?
Muutos tapahtui nopeasti ja varoittamatta. Kesäkuun 10. päivän vastaisena yönä vuonna 1604 kaikki kaksitoista myllyä kirahtivat pohjakiviin. Kosken uoma kuivui. Mylläreitä odotti maantie.
Sarsan mullistusta pidettiin maailmanlopun enteenä. Ilkeä Ihari teki Sarsan vaivaiseksi, päättelivät taikauskoiset myllärit. Arveltiin itsensä Pirun tarttuneen kiinni myllyjen rattaisiin. Muuta selitystä ei sen aikaisella tietämyksellä ymmärretty. Asiasta tehtiin merkintä Turun piispan ja sittemmin myös paavin kirjoihin.
Mitä oikeastaan tapahtui?
Runsaat sateet, maan kohoaminen ja ehkä myös Iharin patoaminen nostivat paineen järvissä yli sietokyvyn. Ensin petti maakannas Pälkäneveden ja Mallasveden välissä leventäen Hykiän puron leveäksi virraksi. Kun Pälkäneveden pinta aleni, paine Längelmävedessä käänsi Iharinkosken suunnan. Se alkoi virrata vesimassojen painosta kohti Pälkänevettä. Kun hyöky tasoittui, oli vedenpinta Längelmävedessä laskenut yli neljä metriä. Sarsa jäi ilman vettä. Veden laskusuunta oli pysyvästi muuttunut. Suuri, mutta matala virta kuihtui muutamaksi pieneksi lampareeksi. Järviä yhdistäneen Sarsan uoman paikalle jäi mitätön Vääksynjoki ja Pälkäneveden pinta oli laskenut Mallasveden tasolle. 2
Vanajaveden pinta oli maan luoteisosan kohoamisen ja siitä johtuvan kallistumisen vuoksi noussut Lepaalla ja Tyrvännössä yli 10 metriä ja upottanut metsiä, soita ja rantakivikkoa. Tämän takia vuonna 1819-20, 1822-24, 1826 sekä 1854 suoritettiin Vanajaveden vesistön lasku-uomassa Kuokkalan virrassa perkauksia, joiden seurauksena Vanajaveden pintaa saatiin laskettua 3 metriä. Rantaviiva Sääksmäellä asettui sitten nykyiseen korkeuteensa. Muiden muassa siihenastiset saaret, Jylhä, Lovenkärki ja Salo yhdistyivät silloin mantereeseen. Vallonjärvi ja Lotilanjärvi erottuivat omiksi vesikseen.
Sen jälkeen kun Längelmäveden vesimassat olivat raivanneet itseleen 1600-luvun alussa uuden lasku-uoman, Iharinkosken ja samalla entinen lasku-uoma Sarsankoski oli kuivunut, olivat Längelmäveden rantojen viljelijät jatkuvasti valitelleet veden korkeutta ja suuria tulvia. Vesistön lasku-uiomat olivat liian tukkoiset.
Lähinnä tämän vuoksi suoritettiin Valkeakosken uomassa koskenperkausjohtokunnan toimesta perkaus 1818-1820. Apiassa perattiin itäisin haara, varsinainen Apianvirta ja siinä olleet kaksi myllyä siirrettiin Valkeakoskeen Myllysaareen. Samalla Valkeakosken pienempi haara Vähäkoski perattiin niin, että siirretyt myllyt voivat siinä toimia. Valkeakoskea perattiin Putaankarista lähtien ja kosken ranta kivettiin. Jotta Apiasta siirettyjen myllyjen asiakkaat edelleen pääsisivän niihin. Apia tehtiin veneellä kuljettavaksi. Näiden perkausten seurauksena Mallasveden ja Roineen pinta laski. Längelmäveden laskemiseksi ryhdyttiin kaivamaan kanavaa Kangasalan Kaivantoon. Sen työt oli saatu päätökseen 1829. Seuraavana vuonna huhtikuussa Kaivannon kanavan sulkulaitteet pettivät ja Längelmäveden vesistön vedet mursivat itselleen Kaivannon läpi väylän, joka oli paljon leveämpi kuin kanava olisi ollut. Vedet muuttivat taas suuntaansa ja Iharinkoski jäi kuiville.
Sahat tarvitsivat parempia yhteyksi
1800-luvun alkupuoliskon vesistöjen perkaukset sekä veden murtautuminen Kaivannon kannaksen läpi laskivat vedenpintaa Längelmävedessä pari metriä, Roineessa ja Mallasvedessä noin metrin. Valkeakosken yläpuolisissa vesissä esiintyi kuitenkin yhä lasku-uomien tukkoisuudesta johtuneita tulvia, joiden vuoksi vaadittiin varsinkin Valkeakosken syventämistä. Lisäksi esitettiin vaatimuksia liikenneyhteyksien aikaansaamiseksi Vanajavedeltä myös Längelmäveden suuntaan.
Längelmäelle ja Mäntään syntyneet sahat tarvitsivat kipeästi parempia kuljetusyhteyksiä tuotteilleen. Niiden vaikutuksesta syntyikin laivaliikennettä sekä Mallasveteen että Vanajan suunnalla. Längelmäelle vuonna 1858 perustetun Vihkiän sahan kuljetuksia varten rakennettiin kaksi proomua. Toinen proomu kuljetti puutavaran Vihkiältä Valkeakoskelle, missä se vedettiin hevosilla kosken ohi, ja sitten taas kuljetettiin proomulla Hämeenlinnaan. Proomut kulkivat osaksi purjeilla, osaksi niitä kelattiin rantaan kiinnitettävän köyden avulla.
Mäntän sahan tarpeiksi oli sen omistaja helsinkiläinen kauppaneuvos Carl Sundman asettanut höytyaluksenkin Valkeakosken ja Hämeenlinnan välille. Silti oli kuljetus hankalaa. Ensin laudat ja lankut kuljetettiin proomulla Mäntänkosken itähaarassa sijaitsevasta sahalaitoksesta kahden peninkulman matka Kuoreveden rannalle, missä ne sitten vedätettiin maanteitse kaksi peninkulmaa Vilkkilään Längelmäelle. Siitä seurasi noin seitsemän peninkulman vesimatka Valkeakoskelle. Apiassa tavara siirettiin veneisiin, jotka voitiin laskea alas Apianvirtaa. Valkeakosken niskalla lasti taas purettiin veneistä, kuljetettiin rattailla kosken alapuolelle ja lastattiin uudelleen vesimatkaa varten Hämeenlinnaan.
Längelmäveden latvoilla todella tunnettiin Valkeakosken kanavoinnin merkitys. Niinpä Hämäläisessä kirjoitettiin Heinäkuussa 1861: "Jos Walkiakoskeen saataisiin sulku eli että se muutoin tehtäisiin kulkukelpoisiksi niin olisi siitä näille paikkakunnille erinomaisen suuri hyöty. Semmoisen kulkuväylän aukaisemiseen antaisi ei ainoastaan tämä pitäjä (Längelmäki) vaan myös kaikki ylipuolella Walkiakoskea olevat pitäjät.
Gripenbergin virkamatka ja Knut Pipping
Vuonna 1861 senaattori Gripenberg teki virkamatkan Hämeeseen Mustialan maamieskouluun ja sisämaan vesistöille. Matkastaan antamastaan kertomuksessa hän sanoin mm.: "...Walkeakoski, joka tulisi kiertää joko kaivamalla kanava, joka mahdollisesti vaatisi sulun, tai yksinkertaisesti venetie, jotta saataisiin vesiyhteys Mallasveden, Pälkäneen ja Längelmäen suurten vesistöjen kanssa. Näiden töiden suorittamista pidän suuressa määrin hallituksen huomion arvoisena. Hänen selvityksensä pohjalta piiri-insinööri Knut Pipping laati kanavasuunnitelman, jonka kustannusarvio oli 255 440 markkaa ja työn suoritusaika kaksi vuotta. Suunnitelma saapui ylihallitukseen kesäkuussa 1863.
Kanavaa suunniteltaessa erääksi vaihtoehdoksi oli esitetty sen kaivamista Ulvajanlahdesta Lotilanjärveen, ei siis lainkaan kosken kautta. Tämän suunnan Pipping hylkäsi todeten, että henkilöt, jotka olivat hankkeesta kiinnostuneita mutta eivät tunteneet maastoa, olivat levittäneet tietoa tämän suunnitelman edullisuudesta. Ulvajanlahti oli kuitenkin ainoastaan neljän jalan (1,2 m) syvyinen, puhkaistava harju korkea sekä pehmeää maata, ja Lotilanjärven ja Rauttunselän välinen salmi liian kapea.
Kanavointi olisi tarkoituksenmukaisinta suorittaa itse koskessa. Jo vuonna 1849 tehdyssä tutkimuksessa oli Apianvirta todettu neljän jalan syvyiseksi sekä 240 jalkaa leveäksi sekä Apianlahti 2000 neliöjalan levyiseksi. Pääkosken haarautumassa sijaitseva Putaankoski oli 800 jalkaa varsinaisen pääputouksen yläpuolella. Se oli 132 jalkaa leveä ja 3 jalan syvyinen. Valkeakosken varsinaisen päähaaran leveys oli 110 jalkaa, pienemmän Vähäkosken 26 jalkaa. Kummassakin haarassa veden syvyys oli 3 1/2 jalkaa. Putous oli 5 jalan korkuinen.
Pippingin kanavasuunnitelma
Pippingin suunnitelman mukaan Apian Paavonoja- haaraan oli kaivettava 44 jalkaa leveä ja 5 jalkaa syvä kanava ja sen viereen tasoitettava vetotie. Putaanvirtaan oli kaivettava 22 jalan levyinen ja 5 jalan syvyinen kanava ja senkin viereen tehtävä vetotie. Kanavien syvyyden määräsi Rauttunselän syvyys kosken alapuolella. Itse Valkeakoskessa oli kaivettava kanava, jossa oli kaksi sulkua ja rannalla jälleen tehtävä tiemaa. Alempi sulkukynnys olisi voitu sijoittaa hieman ylemmäskin, mutta pelättiin Vanajan pinnan siitä edelleen laskevan. Suunnitelma oli laadittu siten, että vain kuusi koskessa olleesta viidestätoista myllystä joutuisi osaksi rakennusajasta seisomaan eikä tulvia pääsisi syntymään Mallasvedelle.
Samalla kun kanava kaivettaisiin, piti Mallasveden pintaa laskea. Suuresta mitassa se ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä jos vedenpinta kosken yläpuolella alenisi liikaa, ei Apian ja Valkeakosken välissä ollut seitsemän jalan syvyinen väylä olisi enää kuljettavissa.
Putous Valkeakoskessa oli yhteensä 15,78 jalkaa, missä 13,64 jalkaa pääputouksessa ja loput Putaankarin luona olevassa virtapaikassa ja Apiassa. Kun rannat Putaankarin ja Valkeakosken välillä olivat korkeat, voitiin näiden putouskorkeus yhdistää, siis nostaa vedenpinta Valkeakosken ja Putaankarin välillä samalle tasolle kuin mitä se oli Putaankarin ja Apian välillä. Sen sijaan Apianlahden rannat olivat matalia, joten Apian putouksesta ei voitu suoriutua samalla lailla. Veden vähäisen virtaamisnopeuden vuoksi ei Apiaan kuitenkaan kannattanut rakentaa sulkulaitoksiakaan, vaan sen sijaan olisi kaivettava kanava, joka estäisi veden virtausnopeuden nousemasta tietyn rajan yli. Täten järjestettynä Mallasveden pinta laskisi niin vähän, ettei sen rantojen maanomistajilta voitaisi vaatia kosken perkaukseen päivätöitä.
Ulkopuoliset tukivat paikkakuntalaiset eivät
Valkeakosken kanavointia tuettiin innokkaasti pitäjän ulkopuolisten taholta. Valkeakoskelaiset itse sen sijaan näyttävät suhtautuneen suunnitelmaan melko passiivisesti. Myllärit pelkäsivät myllyjen vedensaannin vaikeutuvan ja ounastelivat muitakin muutoksia myllyjensä kohdalla. Kanavarakennuksen alle jäikin Lotilan tamppi sekä Lotilan ja Roukon myllyt, jotka jouduttiin siirtämään väylä toiselle rannalle Myllysaareen. Lotilan mylly rakennettiin uudelleen Apian myllyn viereen ja Roukon/Liuttulan mylly yhdistettiin saman katon alle Kaivannon myllyn kanssa. Omistajat saivat korvauksen sekä muuttoajalta että lisääntyneitten ylläpitokustannusten aiheuttamasta vahingosta.
Edelleen Valkeakoskelaiset epäilivät kalojen vähenevän koskesta. Sanottiin jo tukinuiton kovalla kolinallaan karkoittavan kaloja ja siten vähentäneen lohisaaliita koskessa. Kanavan mukana tilanne huononisi yhä lähinnä siksi, että kanavassa kulkevien alusten potkureista aiheutuva virta häiritsisi lohia.
Moni menetti kotinsa
Pakkolunastus hämmensi kaikkein eniten valkeakoskelaisia hämmensi kanavointiin liittynyt pakkolunastus. "Täällä Walkeakosken kylässä ruvetaan nyt hävityksen kauhistuksella ahdistamaan niitä mökkejä, jotka ovat aiotun kanavan tiellä. Äijät ja ämmät pakenevat raunioiksi raukenevista pesistänsä kuljeskellen neuvottomina mikä mihinkin etsien pysyvämpää paikkaa kotijumalillensa. Expropriationiasetuksesta he ovat varsin ymmällänsä arvellen moisen asetuksen loukkaavan heidän omistusoikeuttaan, vaikka he jo korkialta kruunulta saivat runsaan palkinnon mädänneistä ja ulkonäöltä rumista tölleistänsä", kertoi Hämäläisen kirjeenvaihtaja kanavatyön jo käynnissä ollessa.
Kanava rakentaminen merkitsi kieltämättä mullistusta vuosisatojen samoina pysyneissä oloissa. Ja väistyminen omalta, vaikka vaatimattomaltakin konnulta, on kaikkina aikoina koskenut syvästi ihmisen sydämeen.
Kanavan rakentamiseksi Keisari vahvisti Säätyjen päätöksen asetuksella 2.3.1865. Varojen saamisessa työhön oli vaikeuksia. Asiaan vaikutti osaltaan suurten nälkävuosien työttömyys ja pyrkimys saada hätäaputöitä. Senaatti päätti ottaa suuren ulkomaisen kreditiivilainen, josta osa käytettiin Valkeakosken kanavatöiden loppuun saattamiseen. Kanavaa päästiin rakentamaan 1866 ja se vihittiin käyttöön heinäkuussa 1869.
Kanavan uudistaminen
Kokemäenjoen Uittoyhdistyksen tarkoituksena oli siirtyä vuosina 1948-1949 yksinomaan nippu-uittoon, jolle vanha kanava lyhyine ja kapeine sulkuineen oli erittäin epäkäytännöllinan. Kanava oli myös liian matala useimille liikenteessä olleille aluksille. Niinpä elokuussa 1947 vain viisi neljästä aluksesta pääsi kanavan läpi. Proomuja ei voitu kuormata täyteen uintisyvyyteen, ja normaalit tukkisuomutkin pyrkivät takertumaan kanavan kynnyksiin.
Uuden kanavan sulkutyöt alkoivat maaliskuussa 1950. Huonon rahoitustilanteen vuoksi työt viivästyivät ja viralliset avajaiset pidettiin vasta 20.9.1955. Uuden uittosulun pituus oli 160 metriä, leveys 8 metriä ja veden syvyys 2,5 metriä.
Sulkutyön valmistuttua olivat Apian kanavan ja Putaankarin remontit edessä. Kun Apian kanava rakennettiin 1866-69 suoritettiin työ kaivamalla ja ruoppaamalla Paavonoja- nimistä vähäistä Apianvirran väylää. Näitä vesiväyliä Apianvirrassa oli tuolloin ainakin viisi ja suurin vesimäärä juoksi nykyisen Kirjaslammen kautta, jonka koskissa oli aikoinaan ollut myös lukuisia myllyjä.
Apian kanava tyhjennetään
Uuden uittosulun tultua käyttöön vanha kanava suljettiin liikenteeltä heinäkuun alussa 1955. Kanava-alue siirtyi vaihtona valtiolta Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön omistukseen. Kääntösilta purettiin helmikuussa 1958. Seuraavan vuoden alussa sulkukamarit oli täytetty ja niiden reunakivistä rakennettu uusi venelaituri. 1960-luvulla alakanava oli muuttunut tehdasalueeksi ja osa siitä jäänyt Tervasaaren tehdaslaajennuksen alle. 3
Valkeakosken ja Apian kanava olivat kelvanneet uitolle ja laivaliikenteelle lähes 90 vuotta, mutta maailma muuttui ja teknistyi. Tämä mahdollisti myös Apian kanavan remontissa uuden tekniikan käytön. Kanava padottiin molemmista päistään ja pumpattiin tyhjäksi, eli veret seisotettiin, kuten koskin murteella asia ilmaistiin. Rakennustyö aloitettiin helmikuussa 1956 ja se valmistui ennen veneilykauden alkua. Samassa uhteydessä ruoppaustöitä tehtiin seitsemässä eri kohteessa. Putaankari poistettiin kokonaan ja Paskoluodosta puolet. Lisäksi Apian kanavaa levennettiin 14 metristä 22 metriin. 4
Apian kanavan keskisyvyyn on noin 2,6 metriä Mallasveden ollessa 84 metriä merenpinnasta. Se näyttää riittävän nykyaluksille. Miten pitkään, sen aika näyttää. Myös sen, millaisia muutoksia maan kohoaminen tuo tullessaan vuosisatojen aikana. Kääntyvätkö vedet laskemaan lännestä kaakkoon ja kanava kuivuu, kuten Sarsankosken kävi 1604...
Koonnut: Kari Paunasalo
Lähteet:
1. Kalliovalkama Pentti; Salon Kuiske 2001, s. 22-23. Vammala 2001.
1. Sauramo Matti; Hämeen historia 1. s. 17-20. Hämeenlinna 1955.
2. Kangasalan kunnan kotisivu; Sarsa 400 vuotta (1604-2004) - Kävelyretki Huutijärvellä.
3. Sauramo Matti; Hämeen historia 1. s. 17-20. Hämeenlinna 1955.
3. Vuorinen Olli; Valkeakosken Historia 1. osa, s. 35, 51-60, 2. osa s. 409-412. Valkeakoski 1972, 1995.
4. Selkee Antti; Valkeakoski 2003, Valkeakoski-Seuran kotiseutujulkaisu s. 20-21.