Markku Matinpoika Kouvo
( taulu )
s. noin 1603, k. jälkeen 1674.
Punkalaitumen Kouvonojan yksinäistilan Kouvonojan isäntä, isoisänsä veljen Yrjö Yrjönpojan (1617-31) jälkeen 1633-52.
Talalan kylän Rasin tilan isäntä 1656-59. Vanttilan Simolan tilan isäntä 1659.
Markun yhteiskunnallinen asema muuttui taika- ja noitaoikeudenkäyntien karkotustuomioiden jälkeen.
Hänen tiedetään oleskelleen ainakin Vanttilan ja Mäenpään kylissä.
Myöhemmin 1660-luvun lopulla ja 1670-luvun alussa Markku siirtyi Punkalaitumelta lähipaikkakunnille
ja asui ainakin Jokioisissa.
Hän oli tarmokas jopa häikäilemätön isäntä, joka lukemattomien
käräjäjuttujensa takia on eniten tuomiokirjoissa tuohon aikaan esiintynyt punkalaitumelainen.
Markku ei suinkaan vain kiltisti esittänyt kantaansa, vaan hän käytti voimaperäisesti niitä
"oikeuksiaan", joita hän katsoi itsellään olevan.
Ensimmäinen riitajuttu oli Huittisten syyskäräjillä 1635. Markku oli kaskennut Koskenkylän metsissä,
ottanut sieltä myös tuohia ja niissä hommissa oli tullut tapelluksikin, kun Loimaalaiset olivat
yrittäneet estää hänen toimiaan. Metsäpalo oli lisäksi päässyt valloilleen, ja Markkua tietysti
syytettiin myös siitä. Hän kuitenkin vannoi, että ei ollut sitä sytyttänyt. Kesällä riitamailla oli
tutkimus, jonka aikana Markku suutui niin, että ensin solvasi kiistakumppaniaan lautamies
Eedvard Sipinpoikaa täysin kunniattomaksi mieheksi ja lopulta uhkasi puukolla erästä loimaalaista
katselmusmiestä. Alkoholilla oli osuutta tapahtumaan.
Kerran hän kirjoitti Tukholman herroille kirjeen "jalosyntyisille armollisille herroille Ruotsin
valtakunnan regenteille", joka saapui valtioneuvostoon 27.5.1643, ja siinä Markku esittää
mm. seuraavaa:
"Minä kruunun alamainen nöyrimmästi valitan siitä, kuinka minua täällä Suomessa on ilman armoa
sakotettu minun omien yksityisten maitteni omistamisesta vastapuolen asiattomien kertomusten
perusteella, vaikka lailliset katselmusmiehetkin katsoivat, että he eivät voi hyvin omintunnoin
kieltää minulta minun omistuksiani. Hänen armonsa Hovioikeuden Herra Presidentti on sentään minut
tähän päivään asti vapauttanut sellaisten julkeitten sakkojen maksamisesta. Mutta minun riitaveljeni
Loimijoen Kosken kylän asukkaat, vaivaavat ja rasittavat minua kaikkinaisin verukkein päivä päivältä
yhä enemmän eivätkä anna minun rauhassa nauttia maitani vanhojen rajojen sisällä, jotka ovat Lammin
Ristikallio, Lahnamätäs ja Pitkärahnonkoski, kuten vanhat kirjeet sisältävät, vaan tunkeutuvat
Huittisten pitäjän oikeiden rajojen yli minun yksityisille mailleni yksinomaan laittoman saantonsa
perusteella. Ja he ovat päässeet maitani nauttimaan siihen aikaan, kun hallavuosien vuoksi minun nyt
asuma kotipaikkani oli muutamia vuosia asumaton, ja sinä aikana he ovat myös myyneet omia maitaan
Onkijoelle, mutta tahtovat nyt ahnehtia itselleen sitä mikä laillisesti kuuluu minulle ja on kuulunut
minun esi-isilleni Huittisten pitäjässä ikimuistoisista ajoista..."
Selostettuaan vuosien 1474, 1513, 1554 ja 1564 tuomiot ja kirjeet Markku toteaa, että noihin
aikoihin koskilaiset eivät voineet uneksiakaan saavansa harjoittaa kuvatunlaista mielivaltaa.
Lopuksi hän sanoo pelkäävänsä, että tästä maariidasta ei hänen asuinseudullaan tule ikinä loppua,
koska oikeudessa juttu tavanmukaisesti lykätään, vaikka tuomareiden olisi pitänyt jo aikoja sitten
se ratkaista. Kirjeen alla on: Markku Matinpoika Kouvonojalta Huittisten pitäjästä ja Suomen
Suuriruhtinaskunnasta.
Kesällä 1647 suoritettiin sitten taas uusi katselmus riitamaalla eli Ketosuon ja Lamminsuon välisellä
laajalla alueella. Osaa siitä kutsuttiin Jyrkionmaaksi ja siellä oli Markulla kiista myös Hennijokea
vastaa. Toisaalta hennijokelaiset riitelivät oikeista rajoista alastarolaisten Vännilän ja Ilolan
kylien kanssa. Markun juttu meni jälleen laamannioikeuteen, jossa hän hävisi, mutta vetosi tapansa
mukaan Turun hovioikeuteen. Ennen kuin tämä ehti käsitellä asian, Markku kiiruhti Tukholmaan ilmeisesti
vedotakseen korkeimpaan mahdolliseen instanssiin. Samalla hän ajoi punkalaitumelaisten yhteisiä
valitusasioita. Matka oli kuitenkin hänen omalta osaltaan tulokseton. Hovioikeus palautti 17.11.1651
asian kihlakunnanoikeuteen, mutta tuomitsi Markun 40 markan sakkoon katselmuksen ja laamannioikeuden
työn häirinnästä alinomaisilla sivuhuomautuksilla ja "merkillisellä mölynpidolla". Muutoin hovioikeus
kielsi metsäasetuksen 15 pykälän nojalla osapuolia autioittamasta jakamatonta metsää.
Sisukas epäonnistumisia täynnä ollut taistelu oikeaksi tajutun asian puolesta oli ajanoloon
katkeroittanut Markun perin juurin. Hennijokelaiset kertoivat vuoden 1658 käräjillä kuinka Markku
oli Jyrkiönmaasta käydyn riidan aikana kiivennyt isolle maakivelle ja huutanut sieltä kostoa Hennijoen
asukkaiden päälle.
Lopulta Markun oli pakko selvitä jotenkin suurista sakoistaan. Hän vaihtoi ensin tilansa,
ehkä osittain riitojenkin takia, Talalan Rasiin, mutta joutui luopumaan pian siitäkin, tosin vain poikansa Tuomaan hyväksi.
Markulla oli ollut oma jalka- ja sahamylly Kouvonojan ulkopalstalla ainakin vuonna 1646. Se oli
Huittisten hallintopitäjän ensimmäinen tunnettu saha tuolloin.
Kouvonojan mailla sijainneen perustamansa sahamyllyn Markku omisti yhdessä hennijokelaisen isännän kanssa.
Tälläisen teollisuuslaitoksen perustaminen antaa aihetta olettaa, ettei kyseessä ollut aivan tavallinen talonpoika.
Markku oli myös kuuluisa noita, mutta noidaksi saattoi leimautua kuka tahansa. Rajan vetäminen riippui
tapauksesta, mutta esimerkiksi suolan käyttö parantamisessa katsottiin selvästi noituudeksi.
Markulla itsellään oli myös selkä kuva noitataidoistaan, eikä hän koettanut niitä mitenkään piilotella.
Poikansa Tuomon valittaessa karjan menetystä oli hän sanonut tälle: "mitäs sinä annat wasicas cuola, coska Jumala cotona on."
Markkua voidaan pitää ammattilaisena tai ainakin puoliammattilaisena noitana. Hänen tiedetään tarjonneen omia- sekä vaimonsa
taikuuspalveluksia, kuten karjaonnea, korvausta vastaan. Arveltiin, että hän oli oppinut taitonsa
kuuluisalta noitanaiselta Valpuri Kyniltä, joka oli kolmen vuoden ajan asunut Markun luona "metsäkylässä".
Käytäessä noitaoikeudenkäyntiä Markku Kouvoa vastaan todisti Markku Kupari, että Kouvo oli
parantanut hammassäryn niin, että hän kairasi tuoreeseen pihlajapuuhun kolon, jossa poltti suolaa.
Markku Kouvo lausui noitaoikeuden käynnissä sanat, jotka on otettu käräjäpöytäkirjaan suomenkielisessä
muodossa. "Cuin minä håfrättin tuodan, kyllä minun pällän armatetaan ej minun pällän saakot pysty."
Markku oli varma siitä, että hänet armahdetaan hovioikeudessa, kuten noituudesta tuomitut yleensä.
Sakoista hän ei näytä suuremmin piitanneen. Hän sai kuitenkin kuolemantuomion noituudesta syytettynä
1658. Juttu meni hovioikeuteen ja tämän johdosta hänen oli myös karkotettu.
Vuonna 1662 hän oli selvinnyt kuolemantuomiosta sakoilla.
Myöhemmin Markku oli taas palannut karkotuksesta huolimatta takaisin kotiin ja harjoittanut jälleen noituutta.
Markku ja tämän vaimo Maisa tuomittiin uudelleen karkotettavaksi koko Turun maakunnasta.
Tämän lisäksi heidät tuomittiin piiskarangaistukseen.
Kielloista huolimatta Markku oli kuitenkin palannut kihlakuntaan ja häntä kohtaan langetettavista tuomioista käytiin
keskustelua jälleen 1667 käräjillä. Tällä kertaa Markkua uhattiin kuolemalla, jos hän vielä uhmaisi karkotustuomiota.
Vuonna 1672 hänen tiedetään tuomioista ja rangaistuksista huolimatta harjoittaneen noituutta Jokioisissa Ladonvainion kylässä.
Vasta 1674 Hovioikeus tuomitsi Markun karkotettavaksi läänistä kuolemantuomion uhalla.
Sen jälkeen hänen vaiheistaan ei ole tietoa.
Puoliso 1:o
Riitta
( taulu )
k. Punkal 1658.
Puoliso 2:o 1658 (hänen 2 aviossaan)
Maisa Yrjöntytär Harittu.
- Maisaa syytettiin myös noituuden harjoittamisesta. Eräällä käräjillä Sipi Yrjönpoika Hankuri
todisti: "ettei seudulta löydy suurempaa noitanaista kuin hän (Maisa) on. Hän osaa tehdä tyriä sekä noitua karjan
tai oluenpanemisen." Huittisten talvikäräjillä 27.2.1665 esitettiin miten Maisa ja Markku
olivat uhkana muille ja miten heidän noitataitoja pelättiin.
Molemmat tuomittiin maalain korkeimpien syiden 13 ja 15 pykälän mukaisesti kuolemaan.
Kuolemantuomioita ei kuitenkaan toteutettu.
Maisan 1. puoliso Peter Suttila.